Juokseminen on itseasiassa terapiaa. Olen aina ollut huono aika monessakin jutussa kuten nyt esim.juoksemisessa. Jotain muuttui kun tajusin että en ole asettanut määränpäätä ja tavoitteita juoksemiselle tarpeeksi tarkasti. Pelkkä koiran kunto ja oma hyvinvointi ei nähtävästi riitä minulle. Olen sen verran suoraviivainen realisti että jokaiselle lenkille on määriteltävä tavoite ja määränpää per lenkki ja hauskaa pitää olla. Lenkin pituuden päättäminen, musat korviin ja menoksi.
Muutaman lenkin olen tehnyt itku kurkussa ja oksennus suussa. Mutta helevetti jos päätän jotain niin siitä ei lipsuta. Nyt olen huomannut että jalka nousee jo lennokkaammin ja ajatus sen mukana. Elämä tuntuu välillä vaikealta ja määränpää katoaa(itku kurkussa tarpomista). Siihen auttaa määrätietoinen ja hikinen treeni. On jotain konkreettista saavutettavana siinä hetkessä.
Mauno taitaa olla minun sielunkumppani. Samanlaisia oireilua lenkkeilyyn liittyen on havaittavissa. Lenkin jälkeen se kaivautuu minun kainaloon häntä heiluen ja pussaillen korvia. Palkinto on hyvä mieli kun näkee nakkimakkaran nauttivan treenaamisesta.
Minua on huolettanut Maunon lihasten huoltaminen sillä palautuminen on ajavalla nakilla kaiken A ja O. Lenkkien jälkeen ja ennen...miten koiraa voi valmistella rankkaan suoritukseen?
Itse hieron lenkin jälkeen ja tietysti ravintoa mutta ennen lenkkiä en ole tehnyt mitään.
Jos miettii jahtikautta niin ajojen välit on Maunolle vaikeita. Lihakset jäähtyy ja jäykistyy. Olen yrittänyt monenlaisia toppaloimia ja villapaitoja. Häkissä villaviltti ja koirille tarkoitettua energiajuomaa. Silti tuntuu että mikään ei riitä.
Helppoa treenaaminen ei ole. Selkävammani tykkää kyttyrää säännöllisin väliajoin juoksemisesta mutta nyt tuntuu että raju punttitreeni auttaa juoksemaan ja pari muuta tekijää..lankutus on pannassa! Selän tutkimukset on käynnistetty uudelleen joten ties vaikka leikkauspöydälle päättyy tämä syksy..Pääasia että Mauno on kunnossa!
Run Baby Run!!!!
