keskiviikko 17. lokakuuta 2018

GPS-paikannin ja mitä silläkin tekee?

Kirjoitettu 9.8.2018 yhteistyössä Metsästys ja Kalastus -lehti

Niin on koiratkin taas ihan irti. Juosta laputtaa pitkin metsiä ja louskutus käy. Seisoin nevan laidassa tyttö reppuselässä ja toivoin että Mauno saisi ajon käännettyä takaisin. Kimakka haukku kuului viimeisimmän paikkatiedon mukaan kilometrin päästä. Jäljistä päätellen ajettava on peura.
Panta, korjaan yhteys pantaan ei toimi silloin kun sen signaalit tai mitkä lie pykälät on alle 10. Hermostuttaahan se mutta miksi?
Edessä on metsää ja nevaa enemmän kuin tarpeeksi. Seuraava vastaan tuleva tie koiralle on tosin minulle pitkän ajomatkan päässä että jos maastonakki ei nyt sinne saakka räksyttäisi... mitä sitten pelkään? Syviä ojia, suurpetoja? En pääse tyttö selässä kovin nopsaan varvikossa etenemään...ojien ylittämisestä puhumattakaan. Toki olen miettinyt tyttären takia kaiken valmiiksi jos hätätilanne tulee.
Aamun eka maasto

Ennen ei ollut paikantimia. Ja sitten tuli haravat jotka antavat vain suunnan. Koira osasi tulla lähtöpaikkaan jos ei samana päivänä niin joku päivä. Metsästyskoiria varmasti myös kuoli enemmän autojen alle. Näin olen kuullut nuotiopuheista ja mitä muistikuvia on jäänyt lapsuudesta.
En kykenisi jättämään koiraa yöksi metsään. Ei ole koskaan tarvinnut sillä panta on toiminut. Pari kertaa on käynyt niin että kiittelen pannan olemassa oloa, sillä muutoin en olisi Maunoa metsästä löytänyt.
Autotiet on tietysti yksi syy miksi panta on hyvä olla olemassa. Autotiet, varsinkin metsäautotiet,  on toisaalta myös hyvästä, jotta passitus ja koiran kiinni ottaminen on helpompaa.
Koiran etenemistä on myös mukava seurata. Ajojäljestä ja haukun ärhäkkyydestä voi jo sanoa mikä mahdollisesti edessä menee. Sehän on loppupelissä vain oletus. Siksi pyrin näkemään eläimen menemällä esimerkiksi ajon keskelle tuulen alapuolelta tai tarkistamaan jäljet tai jätökset. Näin saa myös itse liikuntaa metsässä.
Tuijotan kännykän ohjelmaa metsän keskellä viimeisin paikkatieto ja haukku kuuluu kaukaa. Käyn katsomassa jälkiä ja painaumia nevalla piisaa. On hirveä, kaurista ja peuraa. Paikantimen puhelimeen jättämän jäljen kohdalla menee edelleen tuoreet peuran jäljet.
Ajo kääntyy haukusta päätellen takaisin ja signaalipykälät paranee. Vien tytön autoon katsomaan lastenohjelmia, sillä pakarat on kantamisesta tulessa ja jatkan matkaa yksin tietä myöten. Paikannin takkuaa jälleen. Olen oikeassa suunnassa risteyksessä josta nään moneen suuntaan mutta en nyppylän taa josta ajo sitten lopulta menee. Haen Maunon pois. Totean myös että olisin saanut koiran metsästä ilman pantaakin. Metsästämmekö siis liikaa tuijottaen paikantimen piirtämää viivaa seuraten? Mitä mieltä olet?
Tyttäreni on kulkenut Manducassa tasan kuusi vuotta. Syntyi Heinäkuussa ja Syyskuussa on mukana metsällä.

Aamupäivän ekalta ajopaikalta soitin tukeen. Sain loistavaa palvelua. Yritin kaivella eri sanamuodoilla ja kyseenalaistaen pannan toimivuutta. Päälimmäisenä itselle jäi mielenpäälle että pantamerkkien toimimattomuutta arvostellaan usein ehkä turhaankin. Toimimattomuus johtuu ensisijaisesti liittymistä ja niiden kuuluvuudesta. Itärajalla ja pohjoisessa kuuluvuus on huono ja paikoitellen muuallakin. Toki myös pannan tekniikalla on väliä ja omalla tarpeella ja mieltymyksillä käyttöliittymiä kohtaan.
Maunon pannassa on nyt DNA:n Prepaid käytössä ensimmäistä kertaa. Tracker-SIM olisi ollut ykkösvaihtoehto mutta sen ostaminen on monen mutkan takana. Puhelimina oli IPhone Saunalahden liittymällä, Samsung Telian ja Elisan liittymillä. Yksi puhelin seurasi Pohjanmaalla tapahtuvaa ajoa Espoosta käsin. Minun kahdessa puhelimessa kummassakaan ei ollut kunnolla kenttiä edes somettamiseen.
Mauno-maastonakilla on käytössä pantana vanha Pointeri, joka siis on sama kuin Trackeri. Panta kuului aikoinaan noutajamiehen ajokoiralle joka jäi junan alle metsästystilanteessa. Panta toimii edelleen. Sillä on tunnearvoa ja herättää ajatuksia.
Maunon ajojälki löytyi osittain jälkipeleistä. Oma paikannuslakaan ei toiminut koko aikaa huonojen yhteyksien takia.

Viime vuoden ajot menin eri pannoilla enkä huomannut eroavuutta. Toki kun yhteen on tottunut niin muut tuntuvat oudoilta. Trackerin kanssa on ollut ongelmia ennenkin mutta ei ne ole metsästystä koskaan haitannut. Koiran ääntä seuraamalla suunnistaminen on helppoa. Tosin mäyräkoiran ja muiden ajokkien ajoa ei voi verrata keskenään sillä vauhti on eri luokkaa... siispä jokainen katselee tarvetta ja toimivuutta omien tarpeiden kautta.
Voin paljastaa että minua kiinnostaa tällä hetkellä eniten suomalainen B-bark. Karttasovellus vaikuttaa loistavalle kun sitä hetken olen käyttänyt. Miten se eroaa muista merkeistä, en osaa sanoa sillä sitä en ole vielä testannut tosi toimissa.
Kerro mitä pantaa käytät ja miksi se on paras? Muista perustella ja kertoa miten ja miksi se eroaa muista merkeistä.
Mauno on tyytyväinen mutta väsynyt mammanpoeka





sunnuntai 14. lokakuuta 2018

LadiesTrial 2018 - Vieraana kokeessa

Ladies Trial on koe, jossa naispuoliset koiranohjaajat kilpailevat paremmuudesta mutta onko kyseessä koe vai kilpailu? Ainakin ohjaajat puhuvat kilpailusta. Kanta-Hämeen kanakoirakerho kutsui minut vieraaksi tutustumaan ja kertomaan omia kokemuksia tapahtumasta.

Taavituulin Emmi Jr 


Keväällä 2018 aloin seurata karkeakarvaisen saksanseisojan Taavituulin Emmi Jr:n kouluttamista ja kilpailuihin valmistutumista. Emmin ohjaajana ja omistajana Taavituulin kennelistä Teija Taavela. Teijan kanssa meistä tuli yllättäen ystävät. Emmi osallistui kesän aikana Junkkariin ja Niestaan, joissa koira palkittiin molemmissa. Keväällä2018 kirjoitin ensitapaamisesta Emmin kanssa. Pääset lukemaan jutun alla olevasta linkistä.

Teija Taavela

Ladies Trialin aamuna minua jännitti niin että vatsa oli kuralla. Jännitin että miten tällainen labradorinainen otetaan seisojajoukossa vastaan. Naiset eivät aina ole minua kohtaan ystävällisiä, jota ihmettelen suuresti. En ole myöskään mikään suuren naisporukan ihminen, joten sekin pisti paniikin valloilleen.

Koepaikalle saavuttua huomasin heti että täällä minä viihdyn! Miten mahtava porukka voikaan olla.Ystävällisiä naisia sali täynnä. Ryhmät oli nimitetty sponsoreiden mukaan ja ykkösryhmä kantoi nimeä Ultracom. Maastot olivat meidän ryhmällä 75km päässä kisakeskuksesta mutta ajomatka kannatti. Kartanon upeat peltomaastot tarjosivat kauniin päivän keltaisten haapametsiköiden loisteessa.

Kokeessa käveltiin maastossa suorittavan koirakon perässä takajoukoissa. Noutajakokeisiin nähden juttua riitti kaikilla ja se mikä pisti korvaan oli koirien jäätävä vinkuminen. Koirat kävivät todella kuumina, enkä ihmettele sillä oma tukkoinen nenänikin haistoi fasaanin tuoksun peltojen laitamilla.

Taavituulin emmi jr ja Arttu p-kele

Koirakot suorittivat yksitellen riistatehtävää. Metsästettävänä riistana oli fasaani ja kurppakin taisi jollekin sattua seisontaan. Mitä koirat sitten tekevät? Yksinkertaisuudessaan koirien tulee hakea riistaa itsenäisesti, seisoa tiiviisti ja avanssista nostaa linnut ilmaan sekä tuoda mahdollinen lintu ehjänä ohjaajalle. Tuonne väliin mahtuu paljon termejä ja käsitteitä kuten koiran tarkennusta, paimennusta, veistyötä ja peräänajoa. Käskystä koiran tulee tietysti pysähtyä paikalleen ja tulla ohjaajan luo eikä karata saisi.


Teijan ja minun kommentteihin kokeesta  pääset katsomaan Youtubesta.


Ladies Trialin talkoolaiset ja sponsorit olivat suuressa roolissa kokeen onnistumisessa. Sponsorit olivat mukana kokeessa ja keskustelivat kilpailijoiden kanssa päivän mittaan mikä oli tosi mukava ele sponsoreilta. Laadukas kilpailu pitikin sisällään laadukkaat palkinnot! Palkitojen laadussa olisi noutajillakin petrattavaa...toki koiranruokaa tarvitsee aina.

Vertailin päivän aikana noutajakokeita ja seisojakokeita keskenään. Tulin siihen tulokseen että noutajakokeet ovat monipuolisempia. Seisojakokeiden kaava on aina sama mutta noutajien monimutkaiset tehtävät vaihtelevat tuomareiden mukaan. Seisojakokeissa maasto ja sääolosuhteet tekevät riistatyöhön vaikeusasteita sillä täysin samanlaista tuulta on jokaiselle vaikea saada vaikka kävelisi kuinka peltoa ristiinrastiin. Onko onnistuminen seisojakokeessa osittain tuuripeliä?

Emmin ja minun ensitapaaminen: https://metsanneito.blogspot.com/2018/10/noutava-seisoja-vai-seisova-noutaja.html

Taavituulin kenneli
http://www.taavituulinkennel.fi/

Noutava seisoja vai seisova noutaja?


Kirjoitettu 17.4.2018 yhteityössä Metsästys ja Kalastus -lehti
Millaisia rotuja ovat metsästyskäytössä seisojat ja käyttölinjaiset labradorit. Kyselin somessa mitä eroa ja mitä samaa? Paljon väitelty ja puhuttu aihe mutta kumpi on kampi? Vai onko niin että loppupelissä ollaan samassa veneessä omine valloittavine rodunomaisine ominaisuuksineen. Molemmat rodut on koulutettavissa ja aivan, mahtavia metsästyskavereita.
Kommenteista sai sen verran irti että yhtenä oletuksena on että se oma suosikkirotu monipuolisin metsästyskoira. Nimi kertoo jo aika paljon: noutaja ja seisoja. Mutta molemmathan toimivat niin maassa kuin vedessä sekä etsivät ja noutavat. Molempia rotuja käytännössä käytetään ylösajavina, pysäyttävinä mutta sitten myös noutajina tai vaikka jäljestäjinä. Suurin ero on kommenttien ja myös omasta mielestäni luonteessa ja palveluhalussa. Kumpaakaan rotua ei siis oikeastaan voi mottia mistään. Koulutettavuus ja koiran syttyminen riistalle ja työlle on yksilöllistä mutta myös perimä ja sitten ne ohjaajan taidot, tiedot ja viitseliäisyys. Olen hurjan innostunut näiden rotujen sielunelömästä ja minulla kävi kerrankin huikea munkki.

Minut pyydettiin mukaan tänä vuonna Kanta-Hämeessä seisojanaisille järjestettävään ja arvostettuun LadiesTrial-kilpailuun. Siis kilpailuun johon vain naisohjaajat saavat osallistua. Toki en ole mukana koiran kanssa vaan ihan muusta syystä. Olen katsomassa touhua ulkopuolisin silmin kamera ja kynä kädessä. Unelmani toteutuu sillä rakastan erityisesti eloisia karkeakarvaisia seisojia vaikka olenkin löytänyt itsestäni vuoden aikana säntillisen noutajanaisen. 
Parasta tässä kaikessa on se että saan seurata nuoren karkeakarvaisen seisojan Emmin, Taavi-Tuulin Emmi Jr, sekä hänen ohjaajansa elämää ja taivalta LadiesTrialiin.
Ensitapaaminen oli valloittava ja todella opettavainen. Olen aina miettinyt seisojien energiaa ja ulkopuolisen silmin päätöntä juoksemista, aivan kuin koira ei olisi hallinnassa. Olen ihmetellyt että mikä virka sillä juoksemisella on? Eikö hajut mene ohi kun koira suoraan sanoen lentää vauhdikkaasti paikasta toiseen.

Seurasin nuoren seisojan hakutreeniä Merikarvialla eräällä rantalaitumella Köörttilässä ja lamppu aivoissani rätisi syttymisen merkiksi. Siksak-haku. Ihan helvetin siistiä. Juokseminen muuttui hetkessä silmissäni tarkoituksenmukaiseksi nuoren koiran hakukuvioksi. Sitä hetkeä voi sanoa oivallukseksi. Meidän labradorit tekevät samaa metsällä mutta meno on habitukseltaan hyvin erilaista mutta periaatteeltaan siis samaa.
Nuori Emmi oli ikäisekseen taitava. Seisominen ja ylös nostaminen oli luontevaa ja oli tullut koiralle luonnostaan. Itsenäinen työskentely ja rodunomainen tottelevaisuus sisäänrakennettua. Joku seuraajista Instagramin puolella mainitsi seisojapensselin…se oli hyvin sanottu ja siinä on ero noutajiin. Noutajat ovaat työssään kurissa ja haluavat toimia täysin käskyn alla mutta seisojat ovat itsenäisiä lerppakorvia.
Emmi laitettiin sivuun ja tehtiin vuorostaan noutajien perustreenejä seuraavan päivän WT-kisoja silmällä pitäen. Tarkoitus oli myös miettiä mitä voisimme oppia toistemme treeneistä ja koulutuksesta. Hurjan mielenkiintoisia keskusteluja saimme aikaiseksi ja miten siistiä tästä on jatkaa eteenpäin kohti syksyn kisoja. Hyöty oli todellakin molemminpuolista. Annoimme Emmille noutotreenivinkkejä ja saimme takaisin haun vahvistamiseen loistavia käytännönideoita.
Otsikkoon sen verran että kyllä molemmilta onnistuu molemmat. Kyse on vain omista tarpeista sekä omasta koirasta ja halusta kouluttaa koiraa yli rajojen.

torstai 4. lokakuuta 2018

Kulttuurina metsästys ja kalastus

Kipuan yötä vasten Paistunturiin yksin. Ilta pimenee ja riekot päkättävät noustessani tunturin rinnettä. Seuraan kahden poikueen keskustelua hämärtyvässä illassa. En pelkää pimeää silloin kun mieli on rauhallinen ja harvemmin luonnossa muutenkaan. Vaellan kammille yöksi. Tulet kaminaan ja hörpyt kaatoryyppyyn tarkoitetusta pienestä pullosta. Työviikon tapahtumat pyörivät mielessä. Miten huikean reissun olenkaan saanut tehdä mitä parhaimman tiimin kanssa.
Eräkummi on oppaana lapsille suomalaiseen eränkäyntikulttuuriin

Viikon mittainen saamenkielinen Eräkummit -koulukiertue eräkasvatuksen parissa on leipätyöni puolesta takana. Viikon aikana kiersimme viisi kylää ja opetimme seitsemän koulun lapsia. Viikolla kohtasin yhteensä noin 800 ihanaa lasta ja nuorta eskarista ysiluokkaan. Mukaan mahtui myös useita kivoja opettajia ympäri Saamenmaata. Koulukiertueella tuimme saamenkielen käyttöä ja opetimme lapsille jousiammuntaa, eettisiä metsästystapoja, jokamiehenoikeuksia, luonnon kunnioittamista ja luonnossa liikkumista opettavaisten pelien ja leikkien kautta. Jousiammunnassa jouset olivat Jousimetsästäjäinliiton opetusjousia ja lainasimme Ivalon jousiampujien taustoja. Suuret kiitokset yhteistyöstä.
Parhaiten mieleeni painuivat ihmisten ja erityisesti lasten avoimuus ja hyvät käytöstavat. Karesuvannon koulun lapsista ja opettajista jäi hyvät muistot. Lapset osasivat arvostaa ja ymmärsivät luonnosta paljon jo valmiiksi ja lapsista huokui onnellisuus sekä hyvät käytöstavat vanhempia kohtaan. Kiertueelta mieleen painuivat myös tyttöjen kiitokset ja halaukset koulupäivien jälkeen. Parhaita hetkiä oli myös nähdä aitoa innostumista ja onnistumisen hetkiä eräharrastusten alkumetreillä. Tuntui että tein työtä, jolla oli tarkoitus.
Aamu valkenee Paistunturin erämaassa ja miten paljon olostani nautinkaan. Kammi tuntui turvalliselta paikalta herätä. Aamukahvit ja peseytyminen jäätävänkylmässä tunturijärvessä virkistää kummasti. Lämmittelen hetken kammissa. Mieleeni puskee kysymyksiä ja ajatuksia työviikon kokemuksista. Kävelen lenkin mutta missään ei näy mitään eikä ketään. Istun ja kiikaroin mutta edes poroja ei näy. Aika huikea fiilis. Karut maisemat ja yksinäisyys. Tunne on sanoinkuvaamaton.
Viikon aikana sain syvällisen kosketuksen saamelaisten kulttuuriin, johon kuuluvat olennaisena osana metsästys, kalastus ja kädentaidot. Kieltä en edelleenkään osaa muuta kuin yksittäisiä sanoja. Kielen tukeminen ja ylläpitäminen vaatii tahtoa pitää kulttuurista kiinni. Yllätyin miten tavallaan vähän saamenkielisiä lapsia kouluista löytyi kuvittelin määrän olevan huomattavasti suurempi. Onko kyseessä yleisen paineen vaikutus vai miksi Saamenmaalla asuvia lapsia ei ohjata automaattisesti kielikylpyyn ja omankielen oppimiseen?
Ihmettelen myös miksi muualla Suomessa ei puhuta saamelaiskulttuurista juuri mitään? Kyseessä on kuitenkin upea kulttuuri, jonka olemassa olosta saisimme olla ylpeitä ja jonka säilymiseen alkuperäisenä tulisi kiinnittää huomiota. Saamenmaa on erityinen osa Suomea, joka toivottavasti saa säilyä ja vahvistaa omaa asemaansa.
Itselläni on ollut hyvä tilaisuus seurata saamelaisten asioita sivusta kahdeksan vuoden ajan. Mielikuva on muuttunut radikaalisti. Aiemmin mielikuva perustui matkailun ja koulukirjassa nopeasti sivutettavaan kuvaan neljäntuulen hattu päässä seisovasta piirretystä miehestä. Ihan hävettää ei niinkään omasta vaan ehkä mieluummin yleissivistävän koululaitoksen puolesta.
Tunturista löytyi kanttarelleja

Vaellan takaisin kammille ja nautiskelen pienestä lohenpalasesta, jonka sain jäisenä yllätyksenä edellisen viikonlopun oppaalta. Vinkkinä että minun kuulemma tulisi vielä oppia ymmärtämään kalastuksen päälle jotain. Naureskelen mielessäni että ehkä alan siinä vaiheessa kokopäiväiseksi Erä-Irmaksi ilman rakastamaani päivätyötä (Meidän lafkassa hommat tehdään rakkaudesta lajiin) koska aikani on nyt jo kortilla en usko että alan hankkimaan kalastusvälineitä onkea enempää…paitsi jousikalastusvermeet.
Levättyäni jatkan matkaani mutta yhtään elävää otusta en lenkilläni näe. Haen kammilta tavarani ja lähden pois. Pakko siirtyä kohti etelää.
Sydämeni ja ajatukseni jäivät tunturiin. Kotiin palattuani ahdistun tunnissa ja varaan lennot takaisin Ivaloon. Pidemmän matkan teemakin on selvillä. 
Seuraava Utsjoen reissu kiikarissa..

Riekkojahdissa Paistunturin erämaassa


Julkaistu 1.10.2016 yhteistyössä Metsästys ja Kalastus -lehti. Siirretty blogiin 4.10.2018.

Mitä voinkaan kiireinen ihminen toivoa enempää kuin rauhallisia aamuja ja hiljaisuutta keskellä kaunista erämaata? Muistan aina mainita kuinka paljon rakastankaan aikaisia syysaamuja teeripassissa. Tuntuu aina kuin maailma olisi pysähtynyt. Nyt olen Tenojoella tuntureiden syleilyssä ja fiilis on yhtä rauhallinen.
Aamulla nappasin kahvin ja laskeuduin joen törmältä rantaan. Venyttelen ja juon kahvia omassa rauhassa. Vesi on kirkasta ja hehkuu raikasta kylmyyttä. Norjan jylhät rinteet kohoavat silmien edessä ja joki kiemurtelee iloisesti…Joen toisella puolella odottavat komeat viikingit... (Tirskistä!) Jokea seuratessa minua hymyilyttää. Hetki on täydellinen. Yksinäisyys ja vapaus niistä minä pidän ja tämä kauneus, joka on porautunut verkkokalvoilleni. Olen lähdössä tänäänkin riekkojahtiin Paistunturin erämaahan.
Pukeudun juoksuhousuihin ja sullon metsästysvaatteet reppuun. Edessä on rankka nousu.
Tunturiin nousen oppaan perässä. Puhumme saamelaisesta kulttuurista ja teemaan liittyen erityisesti metsästyksestä sekä kalastuksesta. Aihe on alkanut kiinnostamaan entistä enemmän. Jalka nousee yllättävän kevyesti juoksuhousuissa, hyvä valinta. Nousu Tenon rannasta on rankka ja on pakko pitää tauko ylhäällä.
Rakastan sitä että näen kauas. Eteenpäin näkeminen rauhoittaa vilkasta mieltäni. Tässä ehkä yksi syy siihen miksi ahdistun kaupungissa tai parisuhteessa jossa ei ole tilaa toteuttaa omia juttuja. Pidän myös karusta maisemasta ja väreistä.

Kaisa, sulla on omat tunturit Norjan puolella,
siellä missä ruohokin on vihreämpää - Gaisat

Ajatuksena oli käydä seuraamassa kiirunoita ja jatkaa siitä matkaa syvemmälle erämaahan riekkojen perässä. Jätimme kiirunoiden seuraamisen toiseen kertaan. Matkalla tuntui että hyvät paikat olivat tyhjinä riekoista. Kävelemme ja koluamme korkeaa varvikkoa. Tauoilla makaan kalliolla ja katselen Norjaan. Gaisat nousevat jylhinä katsoi niitä mistä kulmasta tahansa. On ikävä ystävääni Kaisaa.
Kiikaroimme pari metsästäjää kauempana. Muutoin ketään ei ole tullut vastaan. Paluumatkalla olimme jo päättäneet puoliksi luovuttaa. Vakiopaikatkin ovat tyhjää täynnä. Kävelimme haulikot avoimina ja jatkettiin juttelua pitkän hiljaisen taapertamisen jälkeen. Samassa jaloista pölähtää kahdeksan riekkoa.
Fiilis kohosi hetkessä. Kierretään laskeutumispaikalle sopivassa linjassa hiippaillen. Emo päkättää erillään ja yrittää harhauttaa meitä lentämällä kauas. Laukauksia ja alas tippuu kaksi lintua poikueesta. Ammuin ensimmäisen huti mutta toisella sain osuman. Tapahtumia seurasi muitakin mutta maltillisesti. Minä tyydyin yhteen riekkoon.

"Kokemukset ovat sulkia,
joista yhdessä syntyy kaikenkantavat siivet - juurien avuksi.",
Tytti Bräysy

Hiljainen hetki ja kaatoryyppy.
Paluumatka on kevyt ja onnellinen. Olen odottanut riekkojahtia tunturissa ja nyt se toteutui. Kerään pieniä valkoisia kiviä tyttärelleni. Joku on ripotellut niitä jängälle reitillemme kuin minua varten.. Tyttäreni kerää kiviä mutta vain sellaisia joilla on merkitystä, joihin liittyy muistoja ja tarinoita. Ikävä.
Mökillä nyljen saaliin. Otan linnuista talteen lihat ja sulat.

Elämäni ensimmäinen riekkojahti

Kirjoitettu 21.09.2016 Yhteistyössä Metsästys ja Kalastus -lehti. Siirretty blogiin 4.10.2018.

Kehä kolmosen sisäpuolella ahdistuu kiireestä ja ihmisistä, helposti. Säännöllisesti on pakko päästä kaupungista pois mielellään paikkaan, jossa näkee kauas. Lapissa olen käynyt lapsesta saakka. Tenon maisemissa olen käynyt kerran aikaisemmin työmatkalla. Edessäni oli siis elämäni ensimmäinen jahtimatka lappiin.

Kellon on kaksi yöllä kun saavun Tenolle. Usva on peittänyt laakson ja vaivaiskoivut näyttävät kuutamossa aavemisilta. Valvotuttaa ja olo on hermostunut. Mielessä pyörii tekemättömät jutut ja ristiriidat elämässä. Nukahdan vasta kuudelta.

Huomenta Tenolta.


Matka meni maisemia ihasteltaessa, hiljaisuudessa ja sopivasti jutellessa. Opas kertoo tekevänsä kesäisin lohimatkailua ja vuokraa metsästyskaudella mökkiä metsästäjille. Mielenkiintoisia näkökulmia ja mahdollisuuksia. Puhuimme alueen hirvestyksestä, elämästä Utsjoella ja saamelaiskulttuurista. Saavuimme kammille, jossa oli tauon paikka. Jatkoimme taivalta mutta yhtään riekkoa ei näkynyt. Ei kyllä hirviäkään.

Opas kulkee tarpeeksi kaukana,
jotta saan rauhaa ja omaa tilaa hengittää

Täällä on tilaa olla ja hengittää. Parasta.

Pidempi tauko pidettiin kodalla. Mikäs siinä oli istuessa nuotiolla ihastellen Ylä-Lapin kirkasvetistä järveä. Sain pötkötellä hiljaa hetken. Olo alkoi rentoutua ja ajatukset rauhoittua. Mihinkään ei ole kiire eikä kukaan vaadi mitään.

Tähän on hyvä jäädä

Tauko laavulla, hetki omaa aikaa.

Kammi tehtiin ennen vanhaan luonnonmateriaaleista. Kammi oli aikoinaan tukikohta metsästäjille, marjastajille, kalastajille ja poronhoitajille. Jos kammia ei käytä pitkään aikaan se katoaa maahan ja jättää jälkeensä kehän.

Paluumatkalla olimme jo ehkä hiukan luovuttaneet. Samalla riekot hyppäsivät jaloista lentoon, tyypillistä. Silmäni kirkastuivat ja olin vähän jopa ihastunut näkyyn. Olisihan tuota voinut täräyttää mutta taisipa molemmilla olla haulikot auki. Hiippailtiin lintujen perässä. Yksittäinen pieni riekko tärähti lentoon huonosta kulmasta ja jätimme ampumatta. Lintuja löytyi mutta annoimme niiden olla. Ei niitä ruuhkaksi asti näkynyt.

Ensimmäisenä metsästyspäivänä matkaa tuli taitettua 15km. Pakarat ja reidet olivat taas elossa. Illalla söimme hyvin. Savustettua hiukan punaista siikaa. Juomana on punaviiniä jonka etiketti on tehty suomessa, suomalaisesta puusta ja jonka kuva on piirtänyt suomalainen taiteilija Päivi Saarikoski. Hänen piirros komeilee Bieti Valpolicella Ripasso Classico –pullon kyljessä.

Suomalaisen taitelija Päivi Saarekosken piirros etikettiin

Illallisella siikaa



Voisikohan tänne muuttaa? Miten täällä eläisin? Ajatukset pyörivät mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien rajamailla. Huomenna on uusi päivä, ajattelen ja nukahdan hetkessä.


Näihin kuviin ja tunnelmiin.


Onko luvat kunnossa?


Kirjoitettu 27.11.2016 yhteistyössä Metsästys ja Kalastus -lehti. Siirretty blogiin 4.10.2018.

Lapin lumo. Se on lumous, joka tarttuu tai sitten ei. Ja jos minulta kysytään niin ei tänne kaikkien tarvitse tullakaan. Suapi olla ihan raahassa edes jossakin. Metsästäjänä tämä käsittämätön lumous kulminoituu tietysti riekkoon, tuohon blondiin kovaääniseen metsäkanalintuun. Kultaseni. Riekko, se on minun toinen nimeni, joten se on jotenkin häiriintyneen ihanaa, kuinka kaikki hokevat minun lempinimeä ja jahtaavat pitkin tuntureita. Viime syksyn elämäni ensimmäinen riekonpyynti lisäsi minulla tuntureiden tuomaa lumoa huimasti. Kyllä, riekko on Suomen kaunein riistalintu ja sen maku hivelee täydellisyyttä. Hetkinen mistä nyt puhuttiin.

Tällä kertaa tulin tänne kaamokseen pohtiakseni ihan muita juttuja ja niin olen tehnytkin. Aamuisin olen herännyt kajastavaan hämyyn kuuntelemaan riekkojen päkätystä. Todella rentouttavaa. Kaamosaikaan riekonmetsästys onnistuu oikeastaan vain ansalla ja ansoilla saa pyytää vain paikallinen väestö. Olin siis Utsjoella lähinnä katselemassa talon paikkaa.

Yritin saada vuokramökin pihapiirissä lymyävästä isosta ketusta näköhavaintoa mutta heräsin aina aamulla liian myöhään. Riekkojen päkätys kuuluu muuten Norjan puolelta. Norjassa kaikki on paremmin. Metsästys, kalastus, miehet, rakennustyyli ja muutenkin siisteys, sama itku monesta suunnasta ja suusta. Nuhjuinen Suomi, voi meitä mutta on meillä hyviäkin juttuja. Tämä on yritteliäs kansa yrittämisen vaikeudesta huolimatta ja sitä sinnikkyyttä, jos mitä kannattaa tukea. Sisua perkele vai havuja?

Tenojoki ja Norja, jossa kaikki on paremmin



Metsästysmatkailulla on Suomessa hyvät mahdollisuudet, kun ei juututa samoihin itkuvirsiin joka kerta. Ne on niin kuultu. Epäkohtiin on saatava muutosta ja sen muutoksen eteen on tehtävä töitä. Ottaa jotenkin nuppiin yksitoikkoiset torvensoittajat jotka valittavat tekemättä asioille mitään. Sitten tämä kateuden luvattu maa. Hyi kun nousi karvat pystyyn housuissa.

Riistakantaa voidaan parantaa pitkäjänteisellä riistanhoidolla, johon olennaisesti kuuluu metsienhoito sekä lintukantoihin muutosta saadaan luonnollisesti pienpetojen pyynnillä ja ihmisten toimintaa ohjataan kirjoittamalla intraan ohjeita, kuinka toimia, jos kynästä katkeaa terä. Mistä täällä taas puhutaan?

Saamelaisalueella on oma kulttuurinsa jota tulisi kunnioittaa, teki täällä sitten mitä hyvänsä. Kulttuuriin kuuluvat olennaisena osana metsästys ja kalastus, jotka nyt liittyvät jostakin kummasta omaan näkemykseeni tutkiessani alueen kulttuuria. Saamelaiskulttuuri on voimakas ja kiehtova. Saamelaisuus on synnynnäinen juttu eikä sitä voi muuksi muuttaa, vähän niin kuin savolaisuus, joka on lähestulkoon yhtä kiehtova kaikessa työteliäisyydessään. Tähän voisi sanoa, että ee se muuksi muutu vaekka voessa paestaes. Pointini on, että paikallista kulttuuria voimme jokainen täällä kävijä kunnioittaa. Näin ollen myös metsästysmatkailussakin.

Talon paikka?


Metsästysmatkailu on monessa mielessä mielenkiintoinen täältä katsottuna. On jotenkin uskomattoman hienoa, että joku saa elantonsa erämaasta. Utsjoen alueella Karigasniemeltä Nuorgamiin on muutamia laajempia nimenomaan paikallisia eräpalveluiden tuottajia. Pienempi muotoisia ns. freelancer -yrittäjiä on hiukan enemmän, sellaista heppua mm. jota minäkin käytin viime syksynä. Käyttämällä paikallista toimijaa tuetaan alueen yrittäjyyttä ja toimeentuloa. Paikallisilla eräpalveluiden tuottajilla on myös paras osaaminen alueen riistakantaan ja luonnollisesti myös maastoon sekä he tuntevat tunturissa liikkuessamme sääolosuhteiden vaihteluiden tuomat haasteet.

Jututin ohimennen paikallista Jamen eräpalveluiden yrittäjää, jonka asiakkaat ovat pääosin yritysasiakkaita. Yksityisasiakkaita kyseisellä yrittäjällä mahtuu sesonkiin vähemmän. Avaimet käteen periaate toimii myös eräpalveluiden tuottamisessa. Riekonpyyntiä, valokuvausreissuja, majoitus, opaspalvelut, metsästyskoirat, tarvittaessa ruokailut sekä kuljetukset tunturiin ja kesällä lohenpyyntiä luettelee Jame kertoessaan toiminnastaan. Työ kuulostaa unelmaduunille mutta on hyvin sesonkiluontoista.Asiakkaat tulevat aina uudestaan ja se kertoo sen, että hintalaatusuhde on kohdallaan.

Ongelmakohtana eräpalveluyrittämisessä on metsästyslupien saaminen. Kuluneena syksynä ja tulevana keväänä tilanne on ollut ja on jatkossakin haastava, sillä jokainen metsästysmatkailuyrittäjän asiakas joutuu hakemaan lupansa itse ja vasta sen jälkeen voi varmistaa matkansa yrittäjän suuntaan. Yritysryhmien kanssa henkilömuutoksia porukkaan tulee aina, se on selvä. Eräpalveluyrittäjien on oltava aktiivisia asiakkaisiinsa päin lupien saamiseksi ja avustaa yritysporukoiden lupahärdellissä. Yrittäjät joutuvat näin ollen tekemään yhden porukan osalta paljon töitä, josta kukaan ei maksa mitään. Onko se nyt sitten oikein?

Sininen hetki puurajan takana


Lupia on rajoitetusti ja se on ymmärrettävää ja niin pitää ollakin. Ahneella on paskanen loppu vai miten se menikään. Luonnonehdoilla tässä pöristään niin metsästäjät harrastuksensa kuin metsästysyrittäjät elantonsa kanssa. Sen ymmärtävät kaikki jotka työtä alalla oikeasti tekevät. Lupamäärien valittajat ovat ihan oma kastinsa ja valittajiahan aina löytyy. Minäkin valitan AINA kun mahdollista (Eräurputtaja…) että joudun asumaan pääkaupunkiseudulla vaikka sosiaaliputket ja ihmisten tiukkapipoisuus saa minut hulluksi päivä toisensa jälkeen. Ketä se valittaminen hyödyttää eipä juuri ketään, itseäni ehkä helpottaa ja onpahan tullut sanottua ääneen, että olen tyytymätön. Sitä helposti vain käy toistamaan itseään. Vähän sama muussakin, valittamalla pääsee hetken eteenpäin mutta sitten se lysti tyssää kuin kananlento.

Lakimuutos yrityslupien saamiseen toisi helpotusta eräpalveluyrittäjille, jotka tekevät työtä elääkseen eli hei himoguntherit ne yritysluvat eivät ole siis mitään kaverilupia. Yksittäiset metsästäjät joutavat kyllä hakemaan lupansa ihan normaalia kautta. Jos jäit ilman lupaa niin paikallisella metsästysyrittäjällä olisi tässä unelma tilanteessa valmiita metsästyspaketteja just For You, Honey. Tämä tarkoittaa yksinkertaisuudessaan sitä, että yrityslupien turvin yrittäjät saisivat helpommin lupia asiakkailleen ja asiakkaat voisivat suunnitella matkansa hyvissä ajoin. Onhan se liian helpolta kuulostava tilanne, että metsästäjät saisivat lupansa ja tarvitsemansa palvelut yhdestä valitsemastaan putiikista.

Yrityslupien niin sanottu vapautuminen myös tukisi käynnissä olevaa metsästyskulttuurin muutosta. Tosin Suomessa, kun eletään niin pääsääntöisesti pyritään kaikin keinoin vaikeuttamaan yrittäjyyttä, sehän on myös aika vakio valituksen aihe. Rangaistaan ahkeraa yrittäjää tekemällä monimutkaisempaa byrokratiaa. Niin tai sitten joku rahanahne kusettaja pilaa kaiken.

Lupiin liittyvä laki ei ole tietenkään yksinkertainen. Sen valmisteluun menee ainakin kymmenen vuotta pääjehujen vaihtuessa, ne suunnatkin yleensä samalla muuttuvat… ja sitten hommat menevät päin puuta, kun joku laittaa pilkun väärään paikkaan lakiesityksessä. Niinhän se menee. Norsunluutornissa ensin hutkitaan ja sitten vasta tutkitaan. Ja jos tutkitaan, niin siihen menee kommenttikierrosten myötä ainakin kymmenen vuotta. Notkea kuin juokseva voi.

Tässä ehkä kannattaisi osallistaa yrittäjiä mukaan pohtimaan hyviä käytäntöjä, miten toimintaa voisi ja kannattaisi seurata ja kehittää. Tukisin kaikessa neitomaisuudessani aluetaloudellista näkökulmaa myöntämällä luvat metsästysmaille vain paikallisille yrittäjille, varsinkin täällä saamelaisalueella tällä näkökulmalla on suuri merkitys. Toistan itseäni, Metsästys ja kalastus ovat osa saamelaista kulttuuria ja toimeentuloa. Mitä lisäarvoa siis etelästä tuleva ulkopaikkakuntalainen metsästysmatkailuyrittäjä voi toiminnallaan täällä tuoda? Hän tuskin tuntee saamelaisten kulttuuria. Eikä se ainakaan lisää alueen aluetaloudellista kannattavuutta. Kysynkin Herra ja Rouva päättäjät, onko luvat kunnossa? Terkkuja Maa - ja metsätalousministeriöön. I love you guys (lentosuukkoja).

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Pakkauslista talvivaellusmetsästykseen


Reissuun on lähdössä kaksi aikuista ja kaksi käyttölinjaista labradoria Gini ja Max.

Ensisijaisesti varaudutaan kantamaan kaikki tarpeellinen vaellusrinkoissa, sillä lunta ei ole (toivottavasti) hiihtovaellukseen.

Juomavesi: Järvet ja tunturipurot ovat juomakelpoisia joten vettä ei tarvitsee kantaa.

Polttopuut: otamme ensimmäiselle yöpymispaikalle pienen määrän puita. Ja muutoin kannamme sytykkeet mukana jotta märät risut saadaan syttymään.

Päivitän pakkauslistaa tähän:

Vaatteet:
Yöpyminen:

  • Vaellusteltta
  • Lämpölakana
  • 2 itsestään täyttyvää makuualustaa
  • 2 Untuvaiset makuupussit

Ruokailu:

  • Trangia
  • Kahvimukit
  • Retkiruokailuun välineet 2 lautasta, haarukkka/veitsi/lusikka yhdistelmät
  • Kahvipurut mitattuna päivien mukaan
  • Kahvimaito
  • Suklaata (ilman sitä en pärjää missään..tää painaa vissiin eniten 😂)
  • Voi
  • Rosmariini (itse kasvatettu tietenkin)
  • Kaurapuuro mitattuna illaksi ja aamuksi
  • Mitä kuivaruokia??? Suosituksia


Koirat:
  • Koirien makuupussit
  • Mantelit yöksi
  • Back on trackit
  • Ruoka lasketaan päivien mukaan
  • Energiatahna
  • Matkakupit
  • Valjaat repuilla molemmille
Ginin reppuvaljaat, Paistunturissa 2017

tiistai 2. lokakuuta 2018

Riekkojahtiin valmistautuminen

Riekko

Utsjoki on minulle sielunmaisema. Norjan tunturit ja Paistunturin erämaan karuus on silmissäni elävä maalaus jota tuijottamalla saan mieleni ja sydämeni rauhoittumaan. Sinne on päästävä tuntemaan yksinäisyys ja erämaan avaruus sekä tunturijärvien kirkkaus. Seison kivisellä tunturinlaella ja ympärillä ei ole ketään. Nautin siis suunnattomasti yksinäisyydestä.

Norjan tunturit siintää horisontissa


Riekko on minulle henkilökohtaisesti arvokkain riistalintu. Metsästäjänä verotan alueen lintukannasta ehkä yhden tai kaksi jos erämaa on suotuisa. Punakettu pitää kyllä huolen suuremmasta poistumasta.

Tällä kertaa matkaseuranani on mieheni joka on ensimmäistä kertaa tunturissa ja riekkojahdissa. Odotan reissua todella. On mahtavaa mennä vihdoinkin yhdessä!

Mieheni, Noutajamies, Pasi



Erämaassa on tarkoitus olla neljä yötä. Yötä ollaan vaellusteltassa jonne pitäisi mahtua kaksi ihmistä ja kaksi koiraa. Haasteena on lumi sillä sen määrää on vaikea ennustaa etukäteen. Aikaisemmin olen ollut Lokakuussa tai Joulukuussa, Tammikuussa.. ja yöpymiset olen keskittänyt kammiin tai paikallisen ystäväni mökkiin.

Kammin ovella


Olen vaeltanut nuorena paljonkin mutta talvitelttailu on uusi kokemus. Olen kahlannut aiheesta luettavaa ja onnekseni on monta kokenutta talviretkeilijää, jotka auttavat valmistautumisessa. Erityisesti halusin pyytää vinkkejä Luontohaasteen Ellalta, jonka positiivisuus ja elämänilo tarttuu jokaisesta videosta ja tarinasta. Toki muutkin saavat ja ovatkin antaneet hyviä vinkkejä. Kerään ne kaikki juttuihin aiheesta.

Mikä minua askarruttaa talvitelttailussa? Minua askarruttaa kylmyys koska olen todella viluinen jo pelkästään passissa useita tunteja istuessa lämpimiä vaatteita täytyy olla tarpeeksi. Tunturissa tulee hiki tarpoessa ja tavaroiden kantamisessa vasta hiki tuleekin.

Millaiset alusvaatteet? Millainen kerrasto? Ja niitäkin täytyy olla varmaan kolmet. Tunturissa tulee, joten vaatteiden täytyy pitää kovaakin tuulta.. Mitä merkkiä vaatteissa suositellaan ja mitä ei kannata hankkia. Olen pärjännyt perusmetsästysvaatteilla mutta olen miettinyt että pidempään tarpomiseen ne eivät ole hyvät. Mitä me metsästäjät voimme oppia vaeltajilta varusteista.

Kerään erillistä listaa tarvikkeista joka on blogikirjoituksena. Kaikki vinkit ovat tervetulleita. Kerään tavaroita hiljalleen ja pyrin päivittämään sitä säännöllisesti. Lähdin pohtimaan varustusta avaralla mielellä, uutta oppien.

Pakkauslista: http://metsanneito.blogspot.com/2018/10/pakkauslista-talvivaellusmetsastykseen.html

Seuraa retkeilijöitä somessa

Luontohaaste-blogi: https://luontohaaste.wordpress.com/
Luontohaasteen Instagram: @luontohaaste
Facebook: https://www.facebook.com/luontohaaste/

Ellan löydät Instagramista: @ellawilderness

Gini tunturissa