Vihreä masentaa minua tai oikeastaan metsä, metsänvihreä. Humisevat talousmetsän hongat ja muumioituneet viimeiset vanhat metsät. Suojele ja hakkaa vähän sama kuin väkivaltaisessa parisuhteessa. Hiilinielu ja biotalous vihlovat korviani kuin epävireinen viulu. Mihin katosivat paljon hehkutetut metsän hyvinvointivaikutukset ja mitä helvettiä tapahtui minun metsäsuhteelle?
Mitä tapahtui minun rakkaalle metsäsuhteelleni, joka piti sisällään monimuotoisen kattauksen metsän käyttömuotoja, rauhaa, pakopaikan ja ennen kaikkea työtä eli pätäkkää. Metsäsuhdetta ei enää ole, se kadonnut, särkynyt sirpaleiksi ja kyllä vain meidän kuviteltu kuusi on jouluksi koristeltu vihalla.
Kerro siinä sitten kuusi vuotiaalle tytölle että joulukuuset ovat kuolleet sukupuuttoon. Äiti mielikuvamurhasi ne kaikki psykologin neuvosta muutaman muun ärsyttävän "pöllin" kanssa. Meille ei tule joulukuusta. Keksin jotain muuta. Metsällä ollessani kävelen metsässä pakosta päivän jos toisenkin. Ennen kävellessä ihailin puita, metsää ja sen monimuotoisuutta. Koivikoita, tiheää kuusikkoa ja petäjiä. Nyt en todellakaan ihaile.
Ärsyynnyn risuista ja kaatuneista puista. Oksat raapivat ja lässähtävät turvonneeseen naamaani kuin ruoska. 10 minuuttia metsässä lisää pahoinvointia. Yritän miettiä jotain positiivista.
Metsä on toki edelleen riistan koti vaikka puille ei ole enää sydämessäni ole tilaa. Hyvä että riistalla on suojaa ja ruokaa. On tietysti luonnollista että suhteet muuttuvat elämän aikana. Joskus suhde särkyy sirpaleiksi ja tulee ero. Erot ei ole koskaan kauniita vaikka kuinka sopuli sioille antaisi. Sirpaleista kasvaa usein vahvempi yksilö kunhan on vain olisi korjaaja, jolla on kestävää liimaa ja kärsivällisyyttä. Näin palaset loksahtavat paikalleen..ajan kanssa.
Mummoäänellä: "Kyllä se siitä ajan kanssa lutviintuu."
