 |
| Huntress. Kuva Joni Turunen. Puku Jukka Rintala. Meikki Studio Helmi. Diamond Infinite Edge Rajajousi. |
Minulle on sattunut kai hyvä tärppi, sillä ympärillä pyörii positiivisen latauksen omaavia, omalla tavallaan erähenkisiä tyyppejä ja seassa on hyvinkin persoonallista porukkaa. Yksikään heistä ei ole samanlainen ja arvostan erillaisuutta.
Olen kuullut ja lukenut satoja tarinoita, vinkkejä, ideoita, tsemppauksia ja mikä parasta tutustunut uusiin ihmisiin, varsinkin metsästyksen parissa mutta toki kalastajien tarinat ovat mielenkiintoisia, varsinkin ne ovat hyvin kerrottuja. Arvostan jokaisen tarinaa mutta - No worries! En julkaise niitä...ainakaan ilman lupaa.
Eräs johon tutustuin keväällä on valokuvaaja, jonka ammattitaito häikäisee ainakin minut, sillä kuten jo aiemminkin olen maininnut arvostavani suuresti ammattitaitoisia kuvaajia, niin tässä on yksi sellainen.
Joni on intohimoinen kalastaja, kuvaamisen lisäksi. Hän mainitsi jo kesällä kalastuksesta mutta se jäi johonkin alitajuntaan kai hautumaan. En napannut siitä silloin kiinni mutta nyt erään kuvausession aikana tarina nousi taas framille. Tarina on niin hyvä että se on pakko jakaa ja kertoa. Mikä parasta hän kertoo sen aivan itse, joten en halua sitä muuttaa.
Näin aluksi kerron kuitenkin että Jonin kalastustarina on aika perinteinen. Tunnistan tarinasta monta pikkupoikaa ja tyttöä. Isä vei pikku-Jonin lohilammelle ja opetti virvelillä heittoa. Montaa kertaa ei tarvinnut opetella kun vonkaleet mukana lähdettiin kotiin..onhan ne lohilammet aika hinnakkaita... Pienestä se on kiinni, sillä polte jäi muhimaan. Välillä kasvava poika jaksoi kalastella ja välillä ei. Sitä se nuoren miehen elämä teettää. Tässä kuitenkin tarinaa Helmi Tärpistä ja valokuvaamisesta. Ajatuksia elämään meille kaikille.
Helmi Tärppi
 |
| Broidi. Kuva Joni Turunen |
Aika monta tärppiä oli ennenkuin jäin koukkuun kalastukseen. Broidi hankki Silver Hawkin, alumiiniveneen ja vielä vähän egoluokan koneella. Meillä on paljon ikäeroa mutta veljeltä eräily ja kalastus on muhun lopulta tarttunut pysyvästi. Aloittelijan tuurilla lähdin sitten mukaan tekemään ekaa reissua Vanajavedelle.
Olin ostanut reissua varten shimanon 4000 haukihaspelin. Hämeenlinnan Profishissä olin käynyt kyselemässä typeriä erään kaverini kaverin opastuksilla. Hyvä perussetti sieltä irtosi, kiitos tämän kaverini kaverin Pekan. Pekka on nykyisin yksi parhaista ystävistäni niin kalastuksen kuin sen ulkopuolellakin ja vahva vetoapu meidän kalastusseuran asioissa. http://www.helmitarppi.com/jasenet/pekka/
Shimanon kanssa uusia vehkeitä esitellen astuin veljeni veneeseen ja sain rispektiä - jonka on jälkeen päin ajatellen täytynyt olla jonkinlaista sääliä tai myötätuntoa - sillä hei, hauen heittovehkeillä uisteluveneeseen?
Eka reissu oli success. Minä käytännössä noviisina sain ainoaan ostamaani vetovaappuun, Nils Masterin papukaijaan, kalan. Ne jotka Vanajaa tuntevat niin Pyterin ja Ruskeenkärjen välisestä penkasta. Pyöritin kalaa ympäri venettä ja saatiin se sitten veneeseenkin broidin ohjeilla ja haavauksella. 5kg ja meillä oli hampaita suut täys.
Lähdettiin vielä kohti Tokeesuunlahtea ja Vanajan niemen edustalla olevasta penkan kulmasta irtosi toinen samanlainen hagge. Broidilla oli munapatareissu, mutta ei se ketään harmittanut. Enkat meni siinä komeesti ja olin koukussa kalastukseen, siitä ei koskaan pyristelty irti.
 |
| Fisu. Kuva Joni Turunen |
Tästä taitaa olla jo kymmenisen vuotta aikaa nyt. Reissun jälkeen on paljon tapahtunut ja muuttunut mun kalastuksessa. Veljen ja kalakavereiden kanssa tuli myös sitten aikanaan perustettu Helmi Tärppi kisatouhun ympärille. Nykyään Tärppi toimii meidän porukan äänitorvena ajatuksille ja reissukertomuksille.
Pitkään kalastus oli sen ison kalan hakemista ja sitä fiilistä kun se kala on kiinni ja on se vääntö. Se odotus, tärppi, jännitys, tunne kun siiman päässä on jotain jota koitat kontrolloida. Sen päihittäminen.. Kyllä parhaat muistot kalastuksesta usein liittyvät jonkun ison kalan ylös saamiseen ja siihen veneessä olijoiden yhteiseen aitoon tunteeseen. Melko kliseistä kamaahan nämä, mutta kyllä ne on kovia hetkiä kun lyödään kättä yhteen jonkun luontokappaleen mammiessa haavissa.
 |
| Helmi tärppi. Kuva Joni Turunen |
Nykyään kalastus merkkaa aika paljon muutakin meidän kalastusseuran toiminnan vuoksi. Mutta pyrin siihen, että se on aina irtiottoa arjesta ja hyvää aikaa hyvien ystävien kanssa. Olen ollut mukana kilpailemassa ja tekemässä asioita liiankin vakavasti. Nyt koitan aina olla rennoin mielin reissussa ja kameran mukana kantaminen on osa sitä.
Kalan kokoa voi grammalleen tai sentilleen mittailla kisan jälkeen ja pettyä kun jollain on jotain isompaa jätesäkissään tai kun tällä kertaa isointa kalaa ei palkittukkaan. Molemmat koettu. Mutta sitä fiilistä ei voi mittailla ja siihen ei kyllästy kun isomuksen päästät takaisin veteen kamppailun päätteeksi.
Ensi heinäkuuksi ollaan lähdössä viikoksi jäämerelle ruijanpaltaan perään ja C&R hengessä tullaan menemään sielläkin mittanauhan kanssa. Tavoite 1,5m ja kiloja siinä on sen verran paljon, että niitä ei tarvitse enää puntarissa todeta.
 |
| Tyypit vaeltaa. Kuva Jussi Wuoti |
Kalastuksen mukana on aina ollut Lappi ja vaellus. En ole kovimmasta päästä vaeltamaan ja reissuni ovat aina olleet sen siiman nykimisen ehdoilla. Veljeltä tämäkin laji tarttui. Heti armeijasta päästyäni tein samana syksynä reissun UKK:n puistoon isäni ja veljeni kanssa. Se oli myös ainoa vaellus, jossa kalastus ei ollut mulle se juttu.
Viikon reissu ja 70km tuli mittariin. Polvesta meni liukasteet ja tulehdus iski reissulla jalkaan. Jouduttiin jättämään vähän lyhyeen vikat pari päivää. Mutta kokemus oli sellainen, että sen jälkeen on tullut yritettyä joka vuosi reissulle, aina ei ole onnistunut. Viimeisin reissu oli Lätäseno viime vuonna. Tänä vuonna reissua ei ehdi tulla.
Reissurapsan voi lukea tästä:
http://www.helmitarppi.com/2013/08/27/latasenolla-viikko-kalassa/
Kuvaaminen
 |
| Kuva Jussi Wuoti |
Faija hommas filmijärkkärin kun olin lukiossa. Kävin lukioaikoihin myös muutaman valokuvauskurssin, jossa treenailtiin kenkälaatikkokameralla ja omilla vehkeillä. Innostuin ja tykkäsin.
Homma ei sitten koskaan jäänyt näppiin sieltä kunnolla. Mun isä on sponssannut mua kiitettävästi aina. Sellainen asia jota ei silloin osannut arvostaa tarpeeksi, mutta nyt vanhemmiten ja kun omiakin muksuja on niin on kyllä todella suuret käden ojennukset tulleet sieltä isän suunnalta. Kirjottelin ekat sanani C64:n ruudulle ennen peruskoulua ja isä piti huolen, että siitä eteenpäin kun mulla vain oli tahtotila ja palo touhuun niin laitteet eivät loppuneet kesken, joten kamerat joutuivat odottamaan tovin vielä lukio aikoina.
Tuttavapiirissä on aina ollut paljon kameroita ympärillä joten kynnys on ollut matala kokeilla. Aina se kiinostikin ja mietin, että josko sitä pitäisi kokeilla uudestaan. Olin kuitenkin oppinut siihen ikään mennessä tuntemaan itseäni sen verran, että jos sen kameran ottaa käteen niin siitä on pakko oppia teknisessä näkökulmassa aivan kaikki. Uteliaisuus vei kuitenkin voiton ja hankin mielestäni "ihan ok" vehkeen.
Muistan puhuneeni, että "Ihan perus riittää, ei tartte mitään ihmeellistä. En mä ala kuvaamaan tosissani". Naureskelin ja vähän ääneenkin kait ihmettelin kun valkoset Canonin L-sarjan putket maksoi paria tonnia. Vaimolle taisin perustella jotain pimeää lasin hankintaa sillä, että kun nuo tuolla maksaa 2000€ ja tässä on enempi millejä ja hintaa 1/4. Mutta ei mennyt kait kuin puoli vuotta ja mulla oli eka L-sarjan lasi hankittu ja homma oli lähtenyt lapasesta.
Mun kuvaaminen oli lukiossa ja sillon junnumpana enempi sitä valokuvaamista, joka tulee luovuuden kautta. Mutta kun aloin uudelleen kuvaamaan (silloin noin viisi vuotta sitten) mä lähdin täysin tekniseltä kantilta liikkeelle. Tajusin sen kyllä heti itsekin, että mä olen nörtti kameran kanssa enkä uskonut, että musta enää luovuutta löytyisi. Oletin, että into hiipuu kun olen selvittänyt miten se laite toimii ja ns. "ymmärrän sen".
Ei se palo sitten vaan koskaan hiipunut minkään teknisen asian hallinnan tai ymmärtämisen jälkeen. Aina tuli uusia juttuja ja edelleen tulee, tosin ne eivät ole enää niin teknisiä vaan on siirrytty sinne toiselle puolelle luovuuden pariin.
Valokuvaaminen on vaikuttanut aika paljon muhun. Monissa ammatinaloissa, harrastuksissa, missä vain tekemisessä on paljon yhtäläisyyksiä ja jokainen polku kulkee saman kaavan. Ensin innostuu, luulee osaavansa. "Hei maailma mä osaan!". Häpeä tulee perästä, en mä osaakkaan, sitten tulee taas osaamisen luuloa ja lopulta se tajuaminen kuinka paljon on asioita joita ei oikeasti osaa. Se kohta voi sitten musertaa tai inspiroida. Paras on kun nöyrtyy ja tajuaa ettei se oppiminen lopu siinä lajissa koskaan.
Koodaamisessa, kalastuksessa, kitaran soittamisessa, valokuvaamisessa ja varmasti missä tahansa hommassa, jossa haluaa mennä pitkälle pätee jollain tapaa sama kaava. Kyse on lopulta omasta asenteesta mihin tasolle jää vai jatkaako ja eteneekö.
Aina voi oppia muilta ja pitää pystyä olemaan avoin asioille ja ehdotuksille. Olen osan elämääni kulkenut "Vitut muista" -mentaliteetilla ja olen huomannut, että moni muukin tekee sitä. Se on huono suojautumismenetelmä, jolla sulkee pois itseltään asioita jotka veisivät epämukavuusalueelle. Ei tarvitse piitata muista, senkus tekee sitä omaa juttuaan kun on kerta "oikeassa" ja niin "hiton hyvä" tai mitä vaan. Lopulta siinä on itse itsensä jarruna.
Epämukavuusaluekin voi olla aika helvetin mukava alue. Sieltä kun tulee takas niin kiksit on kovat ja tietää, että sieltä tulee sitä shittiä minkä takia sitä touhuaan tekee. Paras kuva on aina se jonka on juuri ottanut tai joka odottaa edittiä koneella ja kun seuraava kuvaus on selvillä niin se seuraava paras kuva odottaa siellä ottamistaan.
Mä en tunne olevani niin taiteilijasielu, että hakisin aina yhteyksiä ja metaforia joka paikkaan. Välillä kelpaa vain se, että kuva on "hieno" ainakin minun omassa mielessäni.
> töh end <
Teksti Joni Turunen
Kuviin pääset tutustumaan parhaiten https://www.facebook.com/valokuvaus.Hajonta
Älä missaa http://www.helmitarppi.com/
